Pimeä onni

Pimmeetä on. Miten tänä vuonna tuo pimeys tuntuu niin raskaalta vai onko Sinikan elämä nyt niin raskasta, että se pimeyskin tuntuu nyt raskaammalta kuin ennen. Aamuisin kellon soidessa koko kroppa huutaa apua, onko pakko nousta nyt jo, houkuttelevampaa olisi jäädä vaan peittojen alle makaamaan ja maata siellä siihen asti, kunnes kevät kolkuttelee jo ovella. Toivoa on sentään vähäsen, joulu pikkuisen katkaisee tätä ankeaa harmautta.

Sinikka rakastaa sunnuntaita. Sunnuntai on paras päivä viikosta, eikä nyt puhuta siivoamisesta vaan yleensäkin sunnuntait on kivoja. Silloin voi tehdä mitä haluaa tai jos on sellainen olo, ettei huvita tehdä mitään, niin silloin voi hyvällä omalla tunnolla himmailla kotona villasukat jalassa, tuijotella telkkua, neuloa villasukkia, lueskella, haaveilla ihanemmista sisustustyynyistä, ottaa tupsluurut, juoda kaffetta, syödä pullaa ja yhtään ei tarvitse vielä stressata tulevasta viikosta. Männä sunnuntaita Sinikka teki ihanan retken Sipooseen. Sinikan entinen työkaveri on muuttanut sinne punaiseen tupaan ja Sinikka vähän niin kuin sivulauseessa antoi ymmärtää, että haluaisi tulla kahville joku sunnuntai sinne Sipoon perukoille. Sipoossa oli ihanaa, vallan katteuvesta vihreenä piti ihastella punaista tupaa ja se ympäröivä hiljaisuus, oi joi maaseuvun kutsu tuntui Sintsukan sydämessä asti. Oli niin tunnelmallista istua keittiössä kahvikupposen ääressä ja keskustella pitkästä aikaa, hyvä mieli oli Sinikalla Sipoosta lähtiessä. Toivottavasti kutsu tulee pian uudestaan.

Sinikka luki tänä aamuna ystävättärensä blogia, jossa hän mainitsi sen, että hänkin siivoamista rakastavana ihmisenä ei jotenkaan ole viime aikoina jaksanut panostaa siivoamiseen. Sinikalla ollut vähän samanlainen fiilis, ei silleen, että täällä vallan sikolätissä eleltäisiin, vaan viikolla ei ole tullut joka toinen päivä imuroitua, eikä joka päivä pölyjä huiskautettua pois. On aatellut vaan, että no ei täällä kukaan ole päivällä ollut sotkemassa ja iltaisin en kerkeä kauheasti pölyyttää tätä huushollia, niin annetaan olla. Pitäiskö jo huolestua?

Vanhuus on savakavalasti iskenyt tännekin suuntaan. Tässä syksyllä Sinikka hymähti ystävättärelleen, kun hän kysyi, että onko näkö silloin huono, jos ei näe oikein tekstiä lukea, että pitäisikö silloin hankkia silmälasit? Siihen Sinikka, no mitäpä luulet... No eilen salongissa saksia heilutellessa, tuntui siltä, että vaikka kuinka yrittää tihrustaa, niin ei meinaa sitä hiusta kunnolla nähdä. Silmälasit on ollut Piiroisella jo monta vuotta aina lukiessa, nyt ne täytyy varmaankin myös ottaa salonkiin mukaan, muuten menee tupeeraukset ihan miten sattuu.

Jos pimeys ahdistaa, ota suklaata, se auttaa ainakin Piiroista, kuullaan taas! PUS!