Syksy saa, saako Sinikka?

Sinikka kävi sunnuntaina nostamassa palstaltaan pois punajuuret ja perunat. Tämä vuosi ei ollut oikein tuottoisa vuosi, kesäkuussa tuli vettä taivaan täydeltä melkein joka päivä ja sen jälkeen alkoi hirveät helteet. Muutenkin innostus viljelyä kohtaan jäi vähän laimeaksi tänä vuonna tai ehkä vuosi sitten siinä oli vielä sitä uutuuden viehätystä, sitähän kävi rikkaruohoja nyhtämässä maasta melkein joka päivä. Samahan se on heilojen suhteen, aluksi on niin ihanaa pussailla koko ajan, mutta siihenkin kyllästyy, ei sitä jaksa koko ajan olla huulet yhdessä jonkun kanssa. Tänä kesänä Sinikka on muutenkin ottanut elämässään uuden vaihteen, ei aina tarvitse stressata ja kantaa huolta joka asiasta. Sinikka on monet yöt valvonut vatsakivuissa ja jännittänyt seuraavaa päivää, eipä jännitä enää, antaa elämän kuljettaa, tämä tyttö antaa mennä vaan omalla painollaan.

Palstalla käydessä on aina mukava kiertää ja katsella, mitä muut ovat tänä vuonna viljelleet ja ihastella palstoilla kasvavia kasveja. Samalla voi suunnitella, että ensi vuonna laitan tuota ja tuota ja tuota, mutta huomaakin sitten keväällä laittavansa taas ne samat tutut kasvit kasvamaan. Pottua se olla pittää, näin on joku Sinikan ystävän isä joskus sanonut. Jotain ihania kukkasia voisi istuttaa, joku kaunis perennapenkki voisi olla kiva. Hienosti asettelisi kukat penkkiin niin, että kukinta alkaisi keväällä ja jatkuisi mahtavana koko kesän ja päättyisi syysleimujen kukintaan. Kyllä mummokin olisi Sinikasta ylpeä, jos näkisi sen perennapenkin loistossaan.

Se on kuulkaa ystävät syksy nyt, jotenkin mälsää. Jotkut Sinikan ystävistä vouhkaavat niin syksyn ihanista kirpeistä aamuista ja kuulaista päivistä. Mennä touhottavat korit käsissä metsään poimimaan sieniä ja puolukoita, sitten hillotaan, soseutetaan ja kuivataan. Sinikka ei jaksa nyt olla noin tehokas, mieluummin sitä menee viltin alle ja kutoo pikkuisen sukkaa ja illan pimetessä ottaa pienet hömpsyt ja kellahtaa sängyn pohjalle nukkumaan. Avot, siitä on Sinikan syksy tehty.